SILLANRAKENTAJAKSI
- Miksi sillanrakentaja?
- Lapsuus ja nuoruus
- Monipuolinen kokemus kirkollisesta työstä ja johtamisesta
- Tunnustusta johtamisesta ja kriisijohtamisesta
- Seurakuntatyön uudistaja
- Kristinuskon puolustaja ja kristittyjen yhteyden edistäjä
- Sovitettu erilaisuus ja kunnioittava keskustelu
- Työnäkyni piispana
KOULUTUS JA OSAAMINEN
Piispa kutsutaan virkaan vihkimisessä hiippakuntansa paimeneksi: ”Ruoki minun karitsoitani, kaitse minun lampaitani.”
Paimenen paikka suhteessa laumaan vaihtelee tilanteen mukaan. Usein hän kulkee laumansa edellä sitä johdattaen. Joskus hän menee laumansa sivulle sitä puolustamaan. Välillä hän astuu laumansa keskelle sitä kokoamaan. Toisinaan hän kulkee laumansa perässä väsyneitä kantaen ja eksyneitä etsien.
Hiippakunnan paimenelta odotetaan siis monenlaista. Hänen olisi oltava sekä viisas johtaja että rohkea puolustaja. Hänen olisi oltava paitsi innostava puhuja myös kannustava kuuntelija. Piispan tärkein tehtävä on lauman koossa pitäminen eli kirkon ykseyden ja kristittyjen yhteyden vaaliminen.
Meidän aikanamme kaitsettava katras karkaa kovin herkästi paimensauvan ulottuvilta. Esimerkiksi somekupliin johtava netin toimintalogiikka sekä jakolinjoja korostava kirkkopolitiikka hajottavat meidät keskenään kyräileviin pässikuntiin.
Tähän ensimmäiset piispat eli apostolit kommentoisivat luultavasti: ”Eipä mitään uutta auringon alla.” He saattaisivat viitata alkukirkon suureen kiistaan, jossa juutalaiskristityt ja hellenistikristityt mittelivät voimiaan tavalla, jonka rinnalla meidän kotoiset kiistelymme vaikuttavat vain hyttysten siivilöimiseltä.
Niinpä apostolit kokoontuivat ratkomaan kiistaa Jerusalemiin noin vuonna 49. Jerusalemin kokouksessa tehtiin päätös, jossa ykseys ja yhteys säilytettiin tekemällä tilaa erilaisuudelle. Kokouksen päätöksessä ei pakotettu hellenistikristittyjä juutalaiskristityiksi tai päinvastoin, vaan annettiin molemmille tilaa elää omalla tavallaan ja lisäksi sovittiin muutamista yhteisistä asioista. Päätös tiedotettiin juhlallisesti: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi...”
Voisiko meidänkin kirkkomme ratkoa kipeitä kiistakysymyksiään tällaisessa sovitetun erilaisuuden hengessä. Voisiko Lapualta tuomiokirkon saarnastuolista kuulua vaikkapa seuraavat sanat: ”Yhdentekevää, oletko mies vai nainen, konservatiivi vai liberaali, homo vai hetero, pohjalainen vai keskisuomalainen… sillä Kristuksessa Jeesuksessa te olette yksi.”
Sovitetussa erilaisuudessa on kysymys keskinäisen kunnioituksen ja sovun rakentamisesta erimielisyyksienkin keskellä. Kristillinen kirkko ei ole samanmielisten vaan samaan suuntaan katselevien ja kulkevien yhteisö. Siellä meitä odottaa Hyvä Paimen, joka antoi meille unelman yhdestä laumasta.
Jouko Ala-Prinkkilä